Roomassa hevosetkin asuvat palatseissa. Tai ainakin asuivat vielä 1930-luvulle asti Il palazzo delle Scuderie del Quirinalessa, yhdessä Quirinalis-kukkulalla sijaitsevan palatsikompleksin rakennuksessa. Nykyään tallien, scuderie, sijaan paikalla on taidemuseo. Naapurissa asuu presidentti.

Museon kymmenvuotista taivalta juhlistetaan näyttelyllä, joka kertoo, ei sen vähempää kuin Rooman menneestä (taide)mahdista: Roma. La Pittura di un Impero on näyttelyn nimi ja kymmenen euron suolaiseen hintaan näyttelyvieraalle esitellään pääasiallisesti pompejilaisia seinämaalauksia muutamilla roomalaisilla kuvilla höystettynä. Onneksi mukaan on päässyt myös muutama myöhäisempi ja mielenkiintoisen realistinen muotokuva (ihmiset on kuvattu amisviiksineen ja silmäryppyineen) egyptiläisestä Fayyumin kaupungista, joten näyttely ei ole aivan täysin Italian varassa.

Näyttely itsessään on varsin perinteinen: ensin esitellään nk. pompejilaiset seinamaalaustyylit ja tämän jälkeen kuvat on järjestelty temaattisesti, aiheina mm. asetelmat ja muotokuvat. Kontekstuaalisuudelle on annettu piupaut, joten esim. Marcus Lucretiuksen talon seinämaalaukset Amos Andersonin taidemuseon rekonstruoidussa ympäristössä nähnyt museokävijä haukottelisi vanhanaikaisen esitystavan edessä… Myös arkkitehti-kirjailija Vitruvius pääsee hyvin esiin näyttelytekstien joukossa. Etenkin hauska mielestäni on tekstikohta 7,5,4, jossa hän haukkuu (arkkitehdille tyypilliseen tapaan) omanaikaisen (ts. Augustuksen ajan) hittikuosin, ns. kolmannen maalaustyylin epäluonnollisena ja mahdottomana. Ja ajatella, suuri yleisö kehtaa vielä pitää kyseisestä tyylistä!

“… haec autem nec sunt nec fieri possunt nec fuerunt. ergo ita novi mores coegerunt uti inertiae mali iudices convincerent artium virtutes. quemadmodum enim potest calamus vero sustinere tectum aut candelabrum ornamenta fastigii seu cauliculus terram tenuis et mollis sustinere sedens sigillum aut de radicibus et cauliculis ex parte flores dimidiataque sigilla procreari? at haec falsa videntes homines non reprehendunt sed delectantur, neque animadvertunt si quid eorum fieri potest nec ne. iudiciis autem infirmis obscuratae mentes non valent probare quod potest esse cum auctoritate et ratione decoris. neque enim picturae probari debent quae non sunt similes veritati, nec si factae sunt elegantes ab arte, ideo de is statim debet recta iudicari, nisi argumentationis certas rationes habuerint sine offensionibus explicatas…”

“Because similar forms never did, do, nor can exist in nature. These new fashions have so much prevailed, that for want of competent judges, true art is little esteemed. How is it possible for a reed to support a roof, or a candelabrum to bear a house with the ornaments on its roof, or a small and pliant stalk to carry a sitting figure; or, that half figures and flowers at the same time should spring out of roots and stalks? And yet the public, so far from discouraging these falsehoods, are delighted with them, not for a moment considering whether such things could exist. Hence the minds of the multitude, misled by improper judges, do not discern that which is founded on reason and the rules of propriety. No pictures should be tolerated but those established on the basis of truth; and although admirably painted, they should be immediately discarded, if they transgress the rules of propriety and perspicuity as respects the subject.”

Teksti ja engl.käännös:

Lacus Curtius

Maalaukset ovat kyllä kadehdittavan hyvässä kunnossa ja värit pääsevät loistamaan. Roomalaisista maalauksista mielenkiintoisimmat ovat Villa della Farnesinan freskot sekä Le Nozze Aldobrandini -niminen seinämaalaus (tällä kertaa se ehta alkuperäinen, ei jäljennös kuten Galleria Pamphilijssa), joka kuvaa roomalaisen morsiamen hääyötä (kannattaa huomioida etenkin nuorikon surullinen ilme…).

****************************************************************************************************

Pompejilaiset seinämaalaukset – pikakertaus

Pompejilaisten talojen parhaiten tunnettuihin ja tutkittuihin löytöihin kuuluvat erityisesti seinämaalaukset, jotka jaotellaan neljään eri tyyliin. Tämän pompejilaisten seinämaalaustyylien luokittelun on luonut saksalainen taidehistorioitsija August Mau jo 1800-luvulla. Vaikka hänen luomaansa jaottelua onkin kritisoitu laajasti, on se silti edelleen toimiva tapa kuvata koristelutyylissä nähtäviä muutoksia paitsi Pompejissa, myös Roomassa sekä muualla Italiassa. Seinämaalauksilla on paitsi taidehistoriallista, myös kulttuurihistoriallista arvoa, sillä niissä on usein kuvattu roomalaista arkielämää. Seinämaalaukset toteutettiin nk. freskotekniikalla, jossa vielä kostea, rapattu pinta maalattiin veteen sekoitetuilla pigmenteillä.

Ensimmäinen koristelutyyli oli Pompejin alueella muodissa noin 200–80/70 eKr. Ensimmäisessä vaiheessa seinien koristelu jäljitteli julkisten rakennusten kivipintoja, ja maalaamalla pyrittiin luomaan illuusio arvokkaista, värillisistä marmorilaatoista rakennusten seinillä. Mielikuva saatiin aikaan edullisilla materiaaleilla: laastilla ja maalilla. Seinämaalauksia toteuttivat stukko- ja reliefitaiteilijat, jotka loivat seinäpintaan marmorilohkareita ja pilastereja laastista, joka maalattiin. Kivi-imitaatioksi kutsuttua ensimmäistä tyyliä pidetäänkin pikemmin rakennustekniikkana kuin varsinaisena maalaustyylinä.

Muutos 80-luvulla eKr. yleistyneeseen toiseen tyyliin on selvä. Toisen tyylin maalari oli taiteilija, joka yhteistyössä stukon- ja mosaiikintekijän kanssa loi huonetiloihin taiteellisia kokonaisuuksia. Koristelutyyli kehittyi ensimmäisestä tyyliä huomattavasti monimutkaisemmaksi. Kuva-aiheina olivat arkkitehtoniset elementit, jotka saivat innoituksensa hellenistisestä teatterirakentamisesta. Taitelijat loivat seinille avoimia näkymiä katsojan silmää huijaamaan. Seinien kuvat muodostuivat paneeleista, joista avautui silmänlumeeksi maalattuja arkkitehtonisia rakenteita. Toisen tyylin maalausten toteuttaminen oli kallista ylellisyyttä, ja oletettavasti tästä syystä sitä on vähiten säilynyt Pompejissa. Vitruvius arvostelee kehitystä toisen tyylin loppuvaiheessa, jolloin todellisia arkkitehtonisia rakenteita jäljitelleet kuva-aiheet olivat väistymässä ja tilalle tuli epätodellisia aiheita, kuten ohuita pylväitä, jotka eivät olisi todellisuudessa voineet kannatella oikeita rakenteita. Vitruviukselle kelpasivat ainoastaan maalaukset, jotka loivat arkkitehtonisista rakenteista aidontuntuisia illuusioita.

Vitruviuksen tiukka makukäsitys jäi kuitenkin tappiolle ja 30–20 -lukujen aikana eKr. toisen tyylin ominaiset piirteet hävisivät antaen tilaa nk. kolmannelle tyylille. Kolmannen tyylin keskeisiä ominaisuuksia olivat keskuskuvat, eli taulut keskellä seinäpintaa. Keskuskuvan aiheena oli usein pieni rakennus (aedicula). Arkkitehtoniset kuva-aiheet heikkenivät ja hävisivät vähitellen. Keskuskuvat saatettiin rajata ohuilla kynttilänjalkaa muistuttavilla pylväillä. Seinäpinnat olivat tasaisen kaksiulotteisia, ja musta väri tuli muotiin. Suosittuja kolmannen tyylin koristeaiheita olivat myös miniatyyridetaljit sekä egyptiläismotiivit.

Perspektiivin käyttö ja suuret seinäpinta-alan lähes kokonaan täyttävät kuvat tulivat Pompejissa jälleen muotiin neljännen tyylin aikana ensimmäisen vuosisadan puolessa välissä jKr. Ero kolmanteen tyyliin on selvä: miniatyyrimaalaus ja tasaiset seinäpinta-alat eivät enää vastanneet maalausten tilaajien makua, vaan toisesta tyylistä tutut illusoriset arkkitehtoniset kokonaisuudet saavuttivat jälleen suosiota.

Viimeistä pompejilaistyyliä luonnehditaan usein tapettimaiseksi: maalatut seinävaatteet kuvattiin ikään kuin ripustetuiksi kultaisista kyntteliköistä tai paviljongeista, luoden samalla perspektiivivaikutelmaa. Tapetit myös rajattiin tarkasti esim. kuvionauhoin. Suosikkiväreiksi nousivat punainen, kulta, vaaleansininen ja musta. Kirkkain värein maalatut keskuskuvat esittivät mytologian tapahtumia sekä teatteriaiheita. Neljäs tyyli on Pompejissa parhaiten edustettu ja myös Marcus Lucretiuksen talon vaikuttavat seinämaalaukset edustavat tätä tyyliä.

Ks. lisää esim.:

J. Clarke: The houses of Roman Italy : 100 B.C. – A.D. 250 : ritual, space, and decoration, 1991
A. Tammisto: Pompejin ja muut Vesuviuksen alueen arkeologiset löydöt, teoksessa Pompeji – Venuksen kaupunki, 1998