Osallistuin tällä viikolla Island Dynamics -tutkimusorganisaation järjestämään konferenssiin Huippuvuorilla. Kaamoksen keskellä järjestetyn tapahtuman teema oli sopivasti ’Darkness’, joka on paitsi keskeisellä sijalla väikkärissäni myös merkittävä osa uutta post doc -hankettani. Seminaarin kahdeksisenkymmentä esitelmää pureutui kukin tavalla tai toisella pimeyteen ja sen kulttuurisiin merkityksiin. Osallistujia oli yliopistoista ympäri maailman, pääasiassa humanisteja. Seminaarin poikkitieteellisyys takasi erittäin kiinnostavan kattauksen esitelmiä ja opin niin valtavasti uutta että päässä surisee vieläkin!
Omassa sessiossani käytiin läpi paitsi antiikkisia käsityksiä pimeydestä myös islantilaisissa kansantaruissa esiintyviä pimeitä hahmoja sekä hyvän ja pahan suorastaan klassista taistelua, kuten pakanallisen (eli tietenkin pahan) Gullbra-noidan ja kristityn (arvasit varmaan – hyvän) Unnrin vääntöä Islannin käännyttämisestä kristityksi maaksi.
Sofie Vanherpen (Ghent University): Between darkness and light – The struggle between the evil Gullbrá and the good Auður in the Icelandic folktale “Gullbrá og Skeggi í Hvammi”
Modernimpaa pimeyden ja valon vastakkainasettelua puolestaan syväluotasi esitelmä, joka käsitteli Reyn hahmon kehitystä The Last Jedi -elokuvassa. Varsin klassista hyvän ja pahan kamppailua siis Tähtien sota -elokuvatkin tarjoilevat, joskin Reyn hapuilu Voiman eri puolilla nähtiinkin esitelmässä ennemminkin sisäisenä tasapainoiluna molempien puolien välillä kuin toisensa poissulkevien voimien väkinäisenä vastakkainasetteluna. Kehittyäkseen Voiman käytössä Reyn on tunnettava ja hallittava niin sen valoisa kuin pimeäkin puoli!
Ruth Booth (University of Glasgow): “That Place Was Trying to Show Me Something”: Womanspace, Balance, and the Dark Side of the Force in Star Wars: The Last Jedi
Valoja ja varjoja tarjoilivat myös korealaiset syntymäunet, aurinkolasien historia, valosaaste ja loisteputkilamput David Foster Wallacen tuotannossa, pimeä kirjoitustyyli varhaiskeskiaikaisissa irlantilaisissa teksteissä, Emanuel Vigelandin hurja mausoleumi Oslossa sekä Ramadanin oikea ja sopiva viettoajankohta kaamoksen valtaamassa Kiirunassa. Ja valtavan monet muut, toinen toistaan kiehtovammat seminaariesitelmät!
Loren Goodman (Yonsei University/Underwood International College): The Other Side of Light: Darkness in Korean Birth Dreams
Vanessa Brown (Nottingham Trent University): It’s Cooler in the Shade: the darkness of dark glasses
Aisling Smith (Monash University): Pale Neon: Representations of Dark and Light in David Foster Wallace’s Writing
Elizabeth Boyle (Maynooth University): Dark Speech and Primordial Chaos: Metaphor and Vernacular Philosophy in Early Medieval Ireland
Ro Spankie (University of Westminster): Shadow Space
Simon Sorgenfrei (Södertörn University): Islam in Incessant Darkness
Pimeys oli lähes käsinkosketeltavaa kaamoksen keskellä elävässä pienessä Longyearbyenin kaupungissa. Olen jo pitkään haaveillut vierailusta Huippuvuorilla, joten tutustuminen tähän ”Pohjoisnavan lähinaapuriin” olikin aivan huippua (jos nyt ei lasketa lentämisestä aiheutuvaa ilmastoahdistusta).
Longyearbyen on lähes kuin mikä tahansa pieni norjalaiskaupunki pohjoisesta ja etäisestä sijainnistaan huolimatta. Suomalainen netti toimii kännykällä joka puolella ja pankkikortilla voi shoppailla euroja käyttäen. Kaupunki lienee kuitenkin norminorjalaista pikkukaupunkia kansanvälisempi, kiitos turismin ja arktisen alueen tutkimukseen keskittyneen yliopiston.
Turismi on tuonut kaupunkiin lukuisia ravintoloita sekä majoitusyrittäjiä. Konferenssimme järjestettiin Funken Lodge -nimisessä hotellissa, jossa myös asuimme, varsin tyytyväisinä hotellin palveluihin ja miellyttävään sisustukseen. Kaikkialla kaupungissa oli siistiä ja sievää ja ruoka oli mainiota. Löytyypä kaupungista myös oma panimo, suklaapuoti sekä varsin kattava viinivarastokin.
Historiallisesti merkittävin elinkeino Huippuvuorilla on ollut kaivostoiminta, jota edelleen yhdessä kaivoksessa harjoitetaan. Päätuote on hiili, jolla myös koko saaren sähkö tuotetaan. Lentämisen lisäksi hiilijalanjälki siis kasvaa silkasta oleilusta saarella.
Hiilikaivoksen työskentelyolot ovat olleet todella haastavat, kuten saimme todeta vierailulla 90-luvulla hylättyyn kaivokseen nro 3. Hiilisuoni on aluella n. 40-60 sentin korkuinen ja tämä suonen korkeus on myös määritellyt kaivoskuilujen työskentelykorkeuden.
Turistit saivat museokaivoksessa ryömiä rekonstruoidussa kuilussa, jonka korkeus oli ”peräti” metrin.
Kolmoskaivoksessa sijaitsee nykyään museon lisäksi myös siemenpankki sekä digitaaliselle mikrofilmille talletettuja kulttuuriperintöaineistoja ikiroudassa säilyttävä arkisto. Kansainvälinen Siemenpankki on myös kolmoskaivoksen lähettyvillä.
Kaivosvierailun lisäksi pääsimme turreilemaan myös koiravaljakkoajelulle. Parin tunnin mittainen retki pimeässä keskelle ei-mitään on ehdottomasti yksi hienoimpia kokemuksiani ikinä. Etenkin kun ajelun päätteeksi pääsimme vielä paijailemaan pieniä huskynpentuja. Eläinturismin eettisyys on (syystäkin) puhuttanut viime aikana ja itsekin googlettelin hyvän aikaa Huippuvuorten koiravaljakkoyrittäjien eettisyyttä. Lopputulemana uskoisin että olimme paikassa, jossa koiria kohdellaan asiallisesti: koirat kasvatetaan itse ja sosiaalistetaan ihmisiin hyvissä ajoin, kullakin oppaalla on vastuulla oma, pieni määrä koiria ja koirille on kehitetty eläkejärjestely: vanhat koirat adoptoidaan perheisiin kun ikä alkaa painaa eikä pulleiden turistien vetäminen enää luonnistu.
Hiilijalanjäljen kasvattamisesta huolimatta sanottava on että tänne on päästävä uudelleen! Ja mielellään kesällä, jolloin pääsee näkemään nuo nyt kaamoksen keskelle jääneet terävähuippuiset vuoret.