Eli satunnaisia terveisiä norsunluutornista.
Uuden vuoden vastaanotto alkoi surullisissa tunnelmissa, kun suomalaisuutiset saavuttivat Roomankin. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä järjestettiin kuitenkin juhlia perinteiseen tapaan, ja minäkin osallistuin, vaikka juhlamieli ei ehkä kovin korkealla ollutkaan.
Roomalaisista vuodenvaihteen (capodanno) juhlaperinteistä opin mm. seuraavat: tombola-bingon pelaaminen & linssikeiton nauttiminen. Ensimmäisessä voi tulla oikeasti rahakkaaksi, viimeksimainittua taas käytetään ennustuskeinona: seuraava vuosi tuo mammonaa syötyjen linssien määrän mukaan. Tombolassa hävisin viisi euroa, kun vierustoverini pelissä vei paitsi pääpotin, joka meillä oli neljäkymppiä sekä ”viisi oikein” -rivillä (cinquina) 25 €. Muuten syötiin taas valtavia määriä ruokaa, juotiin hillitysti, poltettiin tähtisadetikkuja ja kuikuiltiin ikkunasta raketteja. Näin puolikkaan.
Tänään puolestaan vietetään loppiaista eli epifaniaa, jonka italialaiset ovat oivasti vääntäneet Befanan ”juhlapäiväksi”. Befana, tuo vanha noita-akka tuo lahjoja, paitsi tuhmille lapsille jotka saavat hiiltä. Kuten niin monilla muillakin juhlapäivillä, myös tällä on juuret esi-kristilllisessä ajassa, kuten wikipedia valistaa.
Juhla-aikojen ulkopuolella sain taas muistutuksen siitä miksi Villa Lantessa on niin varsin hauska asua. Joulukuisten sukulaisvierailujen lomassa en juuri ehtinyt hengailla lantelaisten kanssa, mutta nyt onnistuin taas päätymään oikeaan aikaan yhteiskeittiöön satunnaiselle kahvitauolle. Ja mikä kahvitauko olikaan, kun sen aikana ehdittiin käydä läpi ja panna poikki ja pinoon mm. Freudin tuotannon pätevyys nykypäivänä ja suomalaisten psykoanalyytikoiden itsearvioinnin puute, tyylikäsitteiden renessanssi / barokki paikkaansapitävyys, patinan ihanuus ja ikonisuus Italiassa ja saman asian kamaluus Venäjällä, puhtauden, pyhyyden ja pahuuden käsitykset, postmodernismin synty, mielenterveyspalvelut antiikissa sekä Heideggerin taidekäsitys!
Keskustelu jatkui hieman muodollisemmin pari päivää myöhemmin, kun Lantessa pidempään jo työskennellyt kirjallisuuden professori T. Kunnas kertoili alustuksessaan tutkimustensa tuloksista, tällä kertaa pahuuden eri luokista. Saimme oppia, ettei pahuus ole monoliittinen yksi (kuten me monoteististen uskontojen kasvatit usein tahdomme asian hahmottaa), vaan se voidaan jakaa useaan eri kategoriaan: on absurdia pahaa (luonnonilmiöt), kauhistuttavaa pahaa (dekkarit, kauhuelokuvat), kehnoa pahaa (vrt. synnin käsitys) tyhmää ja sairasta pahaa (sitä todella pahaa pahaa) sekä karismaattista pahaa. Viimeksimainittu lymyilee paitsi karismaattisten lurjusten silmäkulman pilkkeessä myös ihmisten henkisessä energiassa, joka voi purkautua myös hyvänä, raja on häilyvä: karismaattinen paha on lupaus uudesta ja konfliktissa konventionaalisen moraalin kanssa, se on ”nuori kapinallinen”. (Lisää luettavaa kiinnostuneille: T. Kunnas: Paha: mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta, 2008)
Lohduttava ajatus, jonka myötä toivotan kaikille onnellista ja karismaattisen hyvää vuotta 2010!
Dan Brown muistuttaapi hyvin (palatessaan jo kaluttuun teemaan Kadonnut symboli), että toisen suojelusenkeli voi olla toisen demoni. Mihis kategoriaan se sitte putoaa?
Kas. täytyis varmaan tutustua tähän kulttuuritekoon ennen vastaamista…