Toiset paiskivat töitä öisin, toiset tekevät yöstä työnsä. Toistaiseksi kuitenkin dekadentti, mystinen ja pelottavakin yö on kiinnostanut enemmän taiteilijoita kuin tieteentekijöitä. Unitutkimusta (levätköön rauhassa Sigmund!) on tehty jo hyvän aikaa, mutta yöelämän kulttuurihistoriallinen puoli on jäänyt kirjaimellisesti hämärään. Onneksi Helsingin kaupunginmuseon Sederholmin taloon järjestetty Yö-näyttely valaisee (anteeksi, en voi itselleni mitään) hieman tätäkin puolta meille yöstä ja nukkumiskäytännöistä kiinnostuneille.

Mainiosti Yö-näyttelyn miljööksi soveltuvaan kaupunkitalon interiööriin on sijoitettu makuutiloja varusteineen, esillä on mm. katosvuode sekä sängyn lämmitykseen soveltuva messinkinen hiilisihti. Näyttelyn vaikuttavin vuode kuvaa vauraamman väen nukkumiskäytäntöjä, joihin kuului jo 1600-luvulla yleistynyt erillinen makuutila, jossa säilytettiin myös arvo-omaisuutta. Kansan keskuudessa erillinen makuukamari kehittyi Suomessa vasta myöhään, mutta asukkailleen vakiintuneet makuupaikat olivat kuitenkin käytössä myös pirteissä ja pienissä tuvissa.

Kuvassa Gripsholmin kuninkaanlinnan esikuvan (vuosimallia 1780) mukaan ennallistettu yötuoli, joita Suomessa on käytetty 1700-luvulta alkaen.

Näyttelytekstien mukaan myös jo (niillä varsin perinteisillä) muinaisilla roomalaisilla oli käytössään yötuolit. Roomalaisilla tiedetään kyllä olleen pottia ja alusastioita (matella, lasanum), mutta yötuolin käytöstä on vähemmän todistusaineistoa. Ainakaan Campanian alueen arkeologisessa materiaalissa en ole törmännyt tuon tapaiseen esineeseen. Kirjallisuus kuitenkin tuntee reikätuolin (sella pertusa): Cato (Agr. 157.11) joka kertoo kaalin ja kaalia syöneen ihmisen virtsan hoitavasta vaikutuksesta kirjoittaa näin: et si mulier eo lotio locos fouebit, numquam m(e)n(ses) seri fient; et fouere sic oportet: ubi in scutra feruefeceris, sub sellam supponito pertusam: eo mulier adsidat, operito, circum uestimenta eam dato.
Paavo Castrénin suomentamana hoito-ohje kuuluu seuraavasti:  ”Ja jos joku nainen haluaa pitää paikkansa kunnossa, menetelköön näin: kun virtsa on kuumennettu kattilassa, pankoon sen reikätuolin alle. Nainen istukoon siihen peitettynä ja lämpimiin vaatteisiin käärittynä. Hänellä ei koskaan tule olemaan kuukautisvaivoja. ”

Ja noin sivumennen sanoen, Cato suosittelee kaalia vähän jokaisen vaivan hoitoon, myös vatsanväänteisiin…

Yötuoliongelma, siis sen näennäinen näkymättömyys lähteissä saattaa kuitenkin johtua asian arkipäiväisyydestä tai silkasta häveliäisyydestä, joka on saanut antiikin kirjailijat tai moderni(hko)t arkeologit jättämään alusastia-asiat huomiotta. Muutamilla hävyttömämmillä roomalaiskirjailijoilla tavataan kyllä pottatarinointia. Toisaalta taas useissa roomalaisissa yksityistaloissa oli ihan vessatkin.

Yö-näyttelyn teemoina ovat myös lasten nukkuminen sekä yöksi turvaa antavat iltarukoukset. Tässä kuvassa metallinen, jatkettava (ei ehkä kuitenkaan lapsenpäästävedettävä) pinnasänky tehdasvalmisteisine pitsipeitteineen 1890-luvulta.

Antiikin lasten nukkumisesta tiedetään vähän (ainakin toistaiseksi, I’m working on it). Herculaneum on säilyttänyt yhden kehdon, muuten tunnemme mm. muutamia pajukoreja, joita käytettiin vauvojen nukkuttamiseen.

Herculaneumin kehto, kuva (Maiuri: Ercolano, 1958):

Helsinkiläisyön vaaroista kerrotaan näyttelyssä myös. Aiempina vuosisatoina etenkin paloturvallisuus (-vaarallisuus?), vapaana kuljeksivat eläimet, kannettomat kaivot sekä kummitukset ovat uhanneet kaupungin asukkaita. Kummitustarinat liittyvät etenkin paikkoihin: on Kruununhaan päätöntä everstiä ja Kaivopuiston valkeaa rouvaa. Valkea rouva on nähty haamuilemassa myös Tuomarinkylän kartanon alueella. Ja tietenkin teatterilla on omat kummituksensa.

Sederholmin talossa muistetaan myös yötyöläisiä ja bilekansaa:

Näyttely on avoinna 16.1.2011 saakka ke–su klo 11–17 sekä to klo 11–19. Suosittelen.